Poliittinen vaikuttaminen ja päätöksenteko Suomessa

maisemataso2

Vaalit ja äänestäminen

Suomessa toteutetaan edustuksellista demokratiaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kansa valitsee keskuudestaan edustajat päättämään koko maata ja sen asukkaita koskevia päätöksiä. Edustajat valitaan vaaleilla. Äänestäminen tai äänestämättä jättäminen on tavallisen kansalaisen tärkeä keino vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Suomessa voi äänestää kunnallisvaaleissa, eduskuntavaaleissa, presidentinvaaleissa ja Euroopan parlamentin vaaleissa. Kunnallisvaaleissa voivat äänestää myös ne kunnan asukkaat, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Euroopan parlamentin vaaleissa voivat äänestää myös muiden EU-maiden kansalaiset. Voit myös olla vaaleissa ehdokkaana. Ehdokkaita voivat asettaa puolueet ja valitsijayhdistykset. Valitsijayhdistys on ryhmä äänestäjiä, jotka haluavat asettaa vaaleihin tietyn ehdokkaan.

Tavallisesti äänioikeus on kaikilla Suomen kansalaisilla, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta. Kunnallisvaaleissa ja europarlamenttivaaleissa äänioikeus on kuitenkin myös muiden maiden kansalaisilla, jotka asuvat Suomessa. Europarlamenttivaaleissa äänioikeus on myös muiden EU-maiden kansalaisilla, jotka ovat ilmoittautuneet äänioikeusrekisteriin Suomessa. Kunnallisvaaleissa äänioikeus on kaikkien maiden kansalaisilla, joilla on ollut kotikunta Suomessa vähintään kaksi vuotta. (Infopankki 2015)

Muut vaikuttamiskeinot

Vaalien lisäksi on myös muita tapoja vaikuttaa asioihin. Vaikuttaa voi esimerkiksi seuraavilla tavoilla.

Jokainen, jolla on kotikunta Suomessa, voi tehdä kuntalaisaloitteen. Aloite on ehdotus, joka koskee kunnan toimintaa. Aloite voi koskea esimerkiksi katuvalojen asentamista. Aloitteen täytyy olla sellainen, että sillä on merkitystä myös muille kunnan asukkaille.

Jokainen Suomen kansalainen, jolla on äänioikeus, voi tehdä eduskunnalle kansalaisaloitteen. Kansalaisaloitteella täytyy olla vähintään 50 000 kannattajaa, joilla on äänioikeus. Kansalaisaloite on ehdotus siitä, että eduskunta säätää jonkin tietyn lain.

Suomessa voit vapaasti osallistua mielenosoituksiin. Rauhanomaiset mielenosoitukset ovat laillisia.

Voit osallistua kansalaisjärjestön tai poliittisen puolueen toimintaan. Kansalaisjärjestössä tai puolueessa voit tehdä työtä niiden asioiden puolesta, jotka ovat sinulle tärkeitä. Kansalaisjärjestöjä ovat esimerkiksi urheilujärjestöt, uskonnolliset järjestöt ja nuorisojärjestöt. (Infopankki 2015)

Vaikuttamisen kaava

Sieppaa3

Poliittinen prosessi

Sieppaa1

Politiikkaprosessin jakaminen neljään vaiheeseen on yleiskuvaus demokratiasta ja sen noudattamasta ”kansanvallan komentoketjusta”.

A-vaihe viittaa demokratian mahdollistamaan kansalaisten poliittiseen toimintaan ja sen eri askelmiin. Poliittisen toiminnan lähtökohtana on useimmiten yhteiskunnallisten epäkohtien, ongelmien, erimielisyyksien ja haasteiden tunnistaminen, joka voi saada poliittisesti liikkeelle erilaisia ja eri tavoin yhteen liittyviä yksilöitä ja ryhmiä.

Hallitusohjelma ei vielä sellaisenaan ole valmis täytäntöön pantavaksi. Parlamentaarisessa demokratiassa se ensinnäkin vaatii taakseen eduskunnan siunauksen lainsäädäntönä tai muina päätöksinä. Niinpä ensimmäinen vaihe huipentuu toisessa vaiheessa (B-vaihe) parlamentissa tapahtuvaan päätöksentekoon.

Lähinnä hallituksen ja sen alaisten ministeriöiden toimesta tapahtuva politiikkatoimien valmistelu ja muotoilu aloittaakin politiikkaprosessin kolmannen vaiheen (C-vaihe). Sen aikana politiikkatoimet pyritään toteuttamaan asetettujen tavoitteiden ja linjausten mukaisesti.

Politiikkaprosessin päättää politiikkatoimien tulosten ja vaikutusten tunnistaminen ja sen selvittäminen kuinka vaikuttavaa politiikkatoimien täytäntöönpano on ollut asetettujen tavoitteiden näkökulmasta (D-vaihe).

Lähteet:

Opasnet.fi, ”Päätöksentekoon ja politiikkatoimiin vaikuttaminen.”

Infopankki-verkkopalvelu. Viitattu 21.3.2015. http://www.infopankki.fi/

Mielipidekirjoitus: Kuka vaikuttaa siihen, millaista kulttuuria tuotetaan?

Kunnallisessa kulttuuripolitiikassa monet avustukset ovat kohdennettu melko tarkasti tietynlaiseen toimintaan. Kunta ja sen avustama taidelaitos voivat myös yhdessä sopia, millaista palvelua tuotetaan, ja kuinka paljon tuotetaan. Näin pyritään vastaamaan kuntalaisten todellisiin tarpeisiin. (Saukkonen 2014, 8.) Kuinka kuntalaisten todellisia tarpeita voidaan kuitenkaan mitata? Taiteen itseisarvo ja kansallisen identiteetin ylläpitäminen eivät ole enää pelkästään riittäviä määrittämään laadukasta taidetta, vaan siltä vaaditaan yhä enemmän paikallista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta (emt, 8). Valtion vastuulla taas ovat olleet ennen muuta valtion/kansalliset taide- ja kulttuurilaitokset, suora taide- ja taiteilijatuki ja korkeakoulutasoinen taide- ja kulttuurialan koulutus (emt, 11.) Valtion voidaan nähdä tällä tavoin vaikuttavan suoraan myös koulutus- ja työvoimapolitiikkaan.

Toisaalta lailla ja säädöksillä voidaan taata esimerkiksi erityisryhmien tarpeet, sillä suomalainen kulttuuripolitiikka on pyrkinyt takamaan kaikille ihmisille tasa-arvoisen aseman kulttuuripalvelujen suhteen huolimatta sosiaalisista, taloudellisista ja alueellisista eroista.  Julkisella tuella on pyritty muun muassa lisäämään eri alueilla asuvien ihmisten mahdollisuutta osallistua luovaan toimintaan sekä nauttia taiteesta ja kulttuurista. (Saukkonen 2014, 21)

1990-luvun lamalla oli selvä vaikutus valtion kulttuurirahoituksen määrään. Taiteen keskustoimikunnan selvitysten mukaan opetusministeriön kulttuurirahoitus jopa laski vuosina 1994-2001. (Saukkonen 2014, 15.) Laman aikana perinteisesti korostuvat perinteiset arvot ja toimeentulemisen niukkuus. Vallitseva huono taloustilanne saa varmaankin myös monet ajattelemaan, että kulttuurin sijaan tulisi tukea muita tahoja kuten terveydenhuoltoa. Esimerkiksi Kangasala-talossa lauantaina 7.3.2015 pidettävä taidetapahtuma on joutunut kansalaisten ryöpytyksen kohteeksi. Jätkien juttuja -seminaarin osana pidettävää Teemu Mäen luentoa on vaadittu siirrettäväksi toisaalle. (Yle Uutiset 2015.) Kuntalaiset vastustavat myös Kangasala-taloa, sillä se on heidän mielestään vienyt pois varoja tärkeämmiltä kunnallisilta tahoilta, kuten vanhusten palveluilta – ennen talon valmistumista sitä vastaan kerättiin myös adressi. Kangasala-talo on kuitenkin harvinainen rakennus: siellä yhdistyvät kulttuuri ja demokratia. Talossa on sekä tilat kunnanvaltuustolle että taidemuseo, vaihtuvia näyttelytiloja ja monitoimisali. (Holmila 2014.) Eikö kuntalaisten pitäisi olla iloisia siitä, että päätöksenteko tuodaan fyysisestikin näin lähelle äänestäjiä? Kulttuuri- ja hallintorakennuksen yhdistäminen symboloi sitä, kuinka kenellä tahansa pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa (kulttuuri)politiikkaan ja päätöksentekoon.

Kulttuurielämän rahoituksesta on mahdotonta saada täsmällistä tietoa, sillä kulttuurin rajaaminen ja käsitteellistäminen on ongelmallista eikä yksityisten tahojen kulttuuriin osoittamasta tuesta eikä kotitalouksien kulttuuriin käyttämistä varjoista ole tarkkoja tietoja. Kuitenkin valtion ja kuntien tuki on merkittävä, Tilastokeskuksen vuoden 2006 arvion mukaan jopa yli 90 prosenttia. Yritysten tuki on marginaalista, ja siihen olennaisesti vaikuttavat vallitsevat taloussuhdanteet. Yli kolmasosa vuonna 2008 yritysten rahoittamasta kulttuurista käytettiin sponsorointiin. (Saukkonen 2014, 10.) Sponsoroinnilla yritys saa näkyvyyttä ja kehittää brändiään; yritykset tuskin tukevat sellaista kulttuuria, joka ei ole niiden arvojen ja/tai strategian mukaisia. Näin ollen yrityksetkin tavallaan määrittelevät, millaista kulttuuria yhteiskunta tarvitsee tukemalla sellaisia taidemuotoja, jotka jollain tapaa ajavat niiden agendaa. Tietenkin yrityksellä on enemmän vapauksia valita haluamansa tuen saajat, kuin julkisen tuen myöntäjillä, joiden täytyy nojata päätöksissään vaikkapa Suomen kulttuuristrategiaan 2020.

Nähdäänkö taide kuitenkin talouden veturina tai hyvinvoinnin palvelijana? Ainakin taiteen ja kulttuurin avulla saatavia muutoksia pyritään mittaamaan millä tahansa keinoin, jotta niiden rahoitusta voitaisiin perustella. Taidetta tai kulttuuria ei kuitenkaan läheskään aina voida mitata, eikä mittaaminen ylipäätään ole mielekästä, jollei siihen ole soveltuvia työkaluja. Mittaamista peräänkuuluttava ja jatkuvaan kasvuun tähtäävä taidepoliittinen suuntaus alkoi 1960-luvulla. 1970-luvun alussa esimerkiksi käytiin keskustelua taiteilijapalkasta, joka kuitenkin kuivui kasaan valtioivarainministeriön todettua, ettei voi olla tuottamatonta luokkaa, jolle maksetaan palkkaa. Taide käsitettiin kuitenkin iloiseksi asiaksi aina 1980-luvulle saakka, ennen 1990-luvun lamaa, joka siis pakotti miettimään, millaista kulttuuria oli varmaa tukea ja millaista ei. (Kemppi 2015)

2000-luvun taide- ja kulttuuripolitiikka onkin pitkälti puhetta budjeteista ja uusien lakien säätäminen on unohdettu (Kemppi 2015). Tätä kuvastaa myös kevään 2015 eduskuntavaalien alla käytävä keskustelu siitä, kuinka hyvin edellinen hallitus onnistui työskentelyssään: onnistumista mitataan pitkälti budjettiin tehtyjen leikkausten ja sitä kautta saatavien säästöjen kautta.  Vaikka siis kulttuuripoliittinen keskustelu tuntuukin olevan olematonta tai ainakin näivettynyttä, kulttuuripolitiikkaa tehdään vahvasti ohjaamalla rahoitusta halutuille tahoille. Kahden viime vuosikymmenen aikana tuettavien taidemuotojen listaa ovat pidentäneet uudet taidemuodot, kuten sirkus ja mediataide (Kemppi 2015). Tämä taas pakottaa jakamaan saman rahasumman yhä suuremmalle joukolle, mikä taas tarkoittaa pienempiä avustuksia niiden hakijoille.

Kun taide- ja kulttuuripolitiikkaa tehdään pääasiassa rahahanoja ohjailemalla, keskustelun periaatteista ja suuntaviivoista pitäisi pysyä kentän sisällä. Tällä tavoin vähennettäisiin eri toimijoiden välillä vallitsevaa epäluuloisuutta, joka johtuu mahdollisesti eriarvoistavana pidettävästä rahoituksesta. Rahoituksen uusjako on kuitenkin tabu taidekentällä – siitä on vaikea aloittaa keskustelua. (Kemppi 2015)

LÄHTEET

Holmila, Paula 2014. Kangasala-talo on kulttuuriteko. Helsingin Sanomat 21.12.2014. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1419046122305

Kemppi, Eeva 2015. Tehdäänkö tällä hetkellä taidepolitiikkaa? Mustekala (58) 1/2015. Viitattu 24.3.2015. http://www.mustekala.info/node/37407

Saukkonen, Pasi. Vankka linnake, joustava sopeutuja vai seisova vesi? Suomalaisen kulttuuripolitiikan viimeaikoinen kehitys. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen verkkojulkaisuja 23/2014.

Palomaa, Antti 2015. Taidetapahtuma joutui vihamielisen arvostelun kohteeksi – Teemu Mäkeä ei haluttu Kangasalle. Yle Uutiset 19.2.2015. Viitattu 5.4.2015. http://yle.fi/uutiset/taidetapahtuma_joutui_vihamielisen_arvostelun_kohteeksi__teemu_makea_ei_haluttu_kangasalle/7816406

Yle Uutiset Keski-Suomi. 3.3.2015. http://areena.yle.fi/tv/2688701

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s