Kulttuuripolitiikan historiaa
Kulttuuripolitiikkaa ja historiaa voidaan tarkastella kolmen teeman kautta: moraalinen kehitys, taloudelliset hyödyt sekä kansallinen identiteetti ja itsetunto. Nämä ovat jäljitettävissä jo 1700- ja 1800-luvuilta tähän päivään. Taiteiden sivilisoiva ja moraalisesti kehittävä vaikutus on ollut kulttuuripoliitikkojen hallitseva oikeutus jo pitkään. (Bennett 1999, 16.) Huolimatta omien aikojen konteksteista tai poliittisista suuntauksista, on taiteiden merkitys tunnustettu tärkeäksi yhteiskunnallisen muutoksen prosessissa (Bennett 1999, 17).
Jo 1800-luvulla kaunotaiteille altistumisen väitettiin kehittävän työläisten makua ja suoraan vaikuttavan tuotettujen palveluiden laatuun, millä taas olisi suora yhteys viennin kasvamiseen. 1950-1980-lukujen välisenä aikana ei näkynyt selkeästi kulttuuripolitiikan taloudellisia hyötyjä, kun taas 80-luvulla taiteiden taloudelliset perustelut tulivat jälleen mukaan – muun muassa tutkimusten avulla todistettiin, että taiteet olivat tuotannonalan lisäksi merkittävä työllistäjä, sekä tuonti- ja vientitulojen lisääjä. Julkiset investoinnit olivat väline kaupunkien ja alueiden kehittämistyössä, tuoden muun muassa eloa ja vetovoimaa. (Bennett 1999, 17-18.)
Kansallisen identiteetin sekä kansallistunnon edistäminen ovat kolmas keskeinen perustelu kulttuuripolitiikalle. Taidetta on kohotettu esimerkiksi Ranskassa erityislaadun symboliksi, 1800-luvulla Britanniassa taide oli kansakunnan koristautumistapa, kun taas 1900-luvulla se nähtiin kansallista identiteettiä puolustavana. Saksassa kulttuuria valjastettiin palvelemaan natsien tarkoitusperiä. (Bennett 1999, 18.)
Kulttuuripolitiikka vaatii todennettavissa olevan yhteiskunnallisen tehtävän, jotta toiminta oikeuttaisi julkisiin varoihin (Bennett 1999, 19). Taiteilla on todistettu olevan taloudellinen hyöty, mutta se vaatii lisäksi vakuuttavia perusteluita ja sitä kyseenalaistetaan kasvavasti (Bennett 1999, 20). Problematiikkaa herättää myös estetisoituminen, taiteen viihteellistyminen, populaarikulttuurin ja korkean taiteen rajojen häiventyminen ja kulttuurintuotannon määrällinen ja suhteellinen kasvu (Bennett 1999, 21).
Kulttuuripolitiikan linjaukset Suomessa
1800- ja 1900-lukujen kehitys suomalaisessa yhteiskunnassa on kansallisin erityispiirtein yleistä eurooppalaista modernisaation linjaa noudattava taloudellisesti, poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Keskeisiä osatekijöitä muutokselle ovat olleet teollistuminen, kansanvaltaistuminen, kaupungistuminen, liikenne- ja viestintäyhteyksien kehittyminen, maallistuminen, individualisaatio ja kulttuurien yhdenmukaistuminen esimerkiksi yleiskielen valinnan myötä. Kaikkeen tähän kytkeytyvät kulttuuripalveluiden-, -toiminnan ja politiikan kehitykset. Pienille, mutta erityisesti isoille paikkakunnilla syntyi taide- ja kulttuuritoimintaa. Esimerkiksi ammattimaisia orkestereita ja teattereita, ideologisia ja aatteellisia harrastustoimintaryhmiä, sekä julkisten, yksityisten tai yhteisöjen ylläpitämiä museoita, arkistoja, kokoelmia ja kirjastoja. Osa sallittiin, osa kiellettiin ja osaa syrjittiin. Niin sanotusti hyväksyttyjen joukkoon päässeet taide- ja kulttuurimuodot saivat nauttia valtion tai kuntien tukea mesenaattien lisäksi. Vaikka taiteelliseen sisältöön ei oltaisi puututtu, niin rahoittajilla silti löytyi kiinnostusta kontrolloida ja ohjata rahoittamiensa organisaatioiden ja laitosten toimintaa. Kulttuuripolitiikka Suomessa on alkanut näin rakentua paikallisella että kansallisella tasolla. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 16-17.)
Suomalaisen kulttuuripolitiikan historian voidaan nähdä jakautuvan kolmeen vaiheeseen: nationalistinen, hyvinvointivaltiollinen ja uusliberalistinen (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 17).
Kulttuuripolitiikan ensimmäinen pitkä linja Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle oli kansallisen kulttuurin esimallin rakentamista, ylläpitoa ja uudistamista. Autonomian lopulla ja itsenäisyyden ensi askeleilla Suomen valtio sekä suojeli että kontrolloi yhteiskunnan kaksikielistä kulttuuri- ja taide-elämää, jonka katsottiin rakentavan ja vahvistavan kansallista identiteettiä ja yhtenäisyyttä. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 17; ks. Heiskanen 1994; 1995). Vuonna 1918 perustettiin viisi taidetoimikuntaa: arkkitehtuuri, visuaaliset taiteet, draama, musiikki ja kirjallisuus. Näiden taidetoimikuntien jäsenet olivat asiantuntijoita, jotka olivat oman taidelajinsa edustajia sekä “viestinviejiä” hallituksen (kirkollis- ja opetusasiainministeriö 1918-1922, opetusministeriö 1922-2010) ja taidekentän välillä. (Lassila 2014 128 17; ks. Sokka & Kangas 2007 191-198.) Poliittinen valta näkyy kansallista identiteettiä muodostettaessa siinä, miten ja mitä erilaisuuksia viedään marginaaliin tai jopa kansallisen yhteisön ulkopuolelle, ja kuinka se vaikuttaa kulttuurisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin oikeuksiin. Myös kysymys siitä, ketkä saavat määritellä itsensä “aidoksi” kansaksi ja taideyhteisöksi nousivat esille.
Ensimmäisellä pitkällä linjalla opetuslaitokset, järjestöt ja tunnustetuimmat taiteilijat pääsivät valtion tuen piiriin. Kansallissodan synnyttämä kahtiajako näkyi myös kentällä. (Kangas 1999, 162.) Suomessa viihdekulttuuri ja elokuva- ja ääniteollisuus eli kulttuuriteollisuus hyödyttivät valtiota verotuksen myötä, kun taas ulkomainen kulttuurituotanto koettiin uhkana (Kangas 1999, 161). Kieli- ja poliittisten vähemmistöjen kulttuuripolitiikan mahdollistivat taidelaitosten saama tuki, professuurit ja taiteilijaeläkkeet. Kansalliset taiteilijat sekä televisio- ja radiotuotannot toivat kansaa yhteen. Lisäksi kehittyvä koulutusjärjestelmä toi sivistyksen. (Kangas 1999, 163.) Ensimmäisessä pitkässä linjassa olivat keskiössä taide itsessään ja sen tukeminen, keskeisinä ilmiöinä sivistys ja kansalaisuus (Kangas 1999, 161).
Toinen pitkä linja, hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikka, alkoi 1960-luvun loppupuolella Lauri Ahon johtaman taidekomitean ja Arvo Salon johtaman kulttuuritoimintakomitean myötä. Tavoitteina hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikassa on yleensä taiteiden edistäminen, kulttuuriosallistumisen laajentaminen ja kulttuurihallinnon hajottaminen lähemmäksi kansalaisia (desentralisaatio). (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 17-18.) Kulttuurin demokratisoinnin tarkoituksena on ollut lisätä tasa-arvoa, eli kulttuurin saavutettavuutta ja saatavuutta huolimatta asuinsijainnista, sosiaalisesta asemasta tai vauraudesta. Kulttuuridemokratialla tavoiteltiin eri kulttuurillisten muotojen tasa-arvoa, esimerkiksi populaarikulttuuri vs. korkeakulttuuri. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 18.) Vuonna 1967 määriteltiin laki taiteen edistämisestä (12.7.1967/328), joka yhdisti hyvinvointivaltion aikakauden politiikan ja kulttuurin toimijat yhteen. Taiteen toimijoiden tuli olla ansioituneita harjoittajia tai tuntijoita asianomaisesta taiteenlajista, tai Valtion taidetoimikunnissa ja alueellisen taidetoimikunnan taiteen alan tai alueellisen kulttuurin tuntijoita. (Lassila 2014, 129.) Politiikan toimijoiden rooli on esitetty laissa seuraavasti:
”Taiteen keskustoimikunta, valtion taidetoimikunnat sekä alueelliset taidetoimikunnat ovat opetusministeriön alaisia, Tulosohjauksesta säädetään tarkemmin valtion asetuksella (2§). Taiteen keskustoimikunta toimii valtion taidetoimikuntien ja alueellisten taidetoimikuntien yhteiselimenä ja päättää niiden toiminnan järjestämisestä. Valtion taidetoimikuntia ovat elokuvatide-, kirjallisuus-, kuvataide-, muotoilu-, näyttämötaide-, rakennustaide-, säveltaide-, tanssitaide- ja valokuvataidetoimikunta. Valtioneuvosto päättää alueellisten taidetoimikuntien lukumäärästä ja toimialueista (1§).”
Valtion toimintaideologian muutoksen myötä pyrittiin siirtymään taiteen tukemisesta taiteen edistämiseen ja kulttuuritoimintaan, sekä poistaa politiikan holhoava ote. (Kangas 1999, 163). Kulttuuripoliittisia tavoitteita saavuteltiin valtion ja kuntien budjettirahoituksilla ja lainsäädännöllä. Työn ja kustannusten jakoa kuntien ja valtion välillä kulttuuripalveluiden tuottamisessa selvennettiin erityislainsäädännöillä. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 18.)
Vuonna 1981 tuli voimaan laki kuntien kulttuuritoiminnasta (1045/1980), joka sääti velvollisuuksiksi kunnille harjoittaa ja tukea kulttuuritoimintaa (taiteen harrastamista, taidepalveluita, kulttuuriperinteiden vaalimista), joihin ne saisivat valtion rahoitusta. Samalla kuntia velvoitettiin perustamaan kulttuurilautakunnat, joihin ne saisivat myös valtionosuutta. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 18.) Luotu julkinen palvelujärjestelmä toi tasa-arvoa kulttuuritoiminnan tuottamiseen ja vastaanottamiseen. Julkinen sektori asetti tavoitteekseen hyvinvoinnin tuottamisen, johon sisältyivät kulttuuri- ja vapaa-ajantoiminnot sosiaalisen ja poliittisen järjestyksen sekä institutionaalisten käytäntöjen muodossa. (Kangas 1999, 163.) Toisessa pitkässä linjassa keskeisinä ilmiöinä olivat osallistuminen ja demokratia (Kangas 1999, 161).
Seuraava käänne, kolmas pitkä linja, tapahtui 1980-1990-lukujen taitteessa, kun mukaan tulivat markkinoistuminen, teollistuminen, läpikansainvälistyminen ja teknologisoituminen (Kangas 1999, 161). Kuntien kulttuuritoimintaa ja rahoitusta säätelevä lainsäädäntö joutui muutokseen 1980-luvun lopulla. Vuonna 1992 voimaan tullut kulttuuritoimintalaki (728/1992) koitti keventää kulttuuritoimen hallintoa, fokusoida enemmän rahoitusta koskevaa lainsäädäntöä ja säätää perustamishankkeiden ja käyttökustannusten valtionosuuksista. Laman, lainsäädäntöjen muutosten (valtionosuusuudistus ja uusi kuntalaki 365/1995) ja valtionosuuksien kehittymättömyyden vuoksi kunnat ottivat paljon vastuuta kulttuurin julkisesta rahoituksesta. Se salli samalla myös kuntien päättää enemmän valtionosuuksien käytöstä, kulttuuritoiminnan järjestämisestä ja organisoinnista. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 17; Kangas, Heiskanen & Hirvonen 2002, 63-66.) 1990-luvun taloudellisen laman jälkeen liiketoimintaan perustuva ajattelu alkoi näkyä myös kulttuuripolitiikassa ja julkisen hallinnon toimintaa tehostettiin ja omaksuttiin yritysmaailmasta malleja. Siirryttiin kilpailuyhteiskuntaan (Lassila 2014, 129; Sokka & Kangas 2007, 186-187). Kolmannessa pitkässä linjassa keskeisinä olivat yksilöllistyminen, autonomia ja kestävä kehitys (Kangas 1999, 161).
2000-luvulle siirryttäessä Taiteen keskustoimikunnan lakkauttamista ja korvaamista ehdotettiin Taiteen edistämiskeskuksella lakialoitteella, joka hallinnoisi sekä alueellisia taidetoimikuntia, että valtion taidetoimikuntia. Samalla taidetoimikuntien määrää pienennettäisiin: esittävien taiteiden toimikunta, arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunta, musiikkitoimikunta, kirjallisuustoimikunta ja visuaalisten taiteiden toimikunta. Taiteen toimijat näyttivät kentän yhtenäisyyden. Ne halusivat säilyttää vakiintuneiden taiteenalojen autonomian ja vastustivat lakialoitetta vaikuttaen täten kulttuuripoliittisen päätöksentekoon. Lakialoitetta kehitettiin aiempaa avoimemmaksi ja kaikkia osapuolia osallistavammaksi, ja se vietiin läpi 2012. Taiteen keskustoimikunta -virastosta tuli Taiteen edistämiskeskus.
Laajemmin ajateltuna kansallisen kehityksen lisäksi kulttuuripolitiikan muutosten ja paikallistasolle yltävien vaikutusten taustalla olivat myös eurooppalaiset prosessit, muun muassa kulttuuripolitiikkaa tutkiva projekti, johon Suomi lähti vuonna 1971 mukaan liityttyään Euroopan neuvoston kulttuuriyhteistyön neuvostoon vuonna 1970 (Council for Cultural So-operation, CCC) tutkimuskaupunkinaan Tampere. Vuonna 1979 käynnistetyssä samankaltaisessa hankkeessa olivat mukana Espoo ja Vantaa, ja hankkeen tavoitteena oli monipuolisen kokeilu- ja tutkimustoiminnan avulla kehittää kulttuurilaitoksille uusia toiminta- ja käyttömuotoja, aloittaa uutta kulttuuritoimintaa ja antaa asukkaille paremmat mahdollisuudet sosiaalisuuteen ja luovaan toimintaan. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 19-20; Kauhanen 1980.) Kokemusten ja toimintamallien vertailu kansainvälisesti toi tietoa eri kaupunkien kulttuuritoimijoille ja laajemminkin kulttuuripolitiikkaan. (Saukkonen & Ruusuvirta 2009, 17; Goodey 1984, 94-95).
LÄHTEET
Bennett, Oliver 1999. Kulttuuripolitiikka, kulttuuripessimismi ja postmoderniteetti. Teoksessa Kangas, Anita & Virkki, Juha 1999. Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet, teoksessa Kangas, A. ja Virkki, J. Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. SoPhi. Jyväskylä. Jyväskylän Yliopisto.
Saukkonen, Pasi & Ruusuvirta, Minna (toim.) 2009. Toiveet, tavoitteet ja todellisuus. Tutkimus kulttuuripolitiikasta 23 kaupungissa. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Helsinki. Yliopistopaino
Heiskanen, Ilkka (toim.) 1995. Development of Finnish Cultural Policy: an Outline, teoksessa Council of Europe. 1995.
Lassila, Ahti 2014. Epäpyhä allianssi – Luovuus taloudessa ja talous kulttuurissa. Teoksessa Kuusela Hanna, Lehtonen Mikko & Valaskivi Katja (toim.) 2014. Tehtävä kulttuurille. Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet. Tampere. Vastapaino.
Kangas, Anita 1999. Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet, teoksessa Kangas, Anita ja Virkki, Juha (toim.) 1999. Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. SoPhi. Jyväskylä. Jyväskylän Yliopisto.
KUPOLA 