Yhteiskunnan toimintasektorit

maisemataso2

Tässä osiossa käsitellään ensin kolmea yhteiskunnan toimintasektoria: julkista, yksityistä ja kolmatta sektoria, sekä kulttuurin että kulttuurituottajan näkökulmasta. Lopussa puhutaan kulttuurialasta työllistäjänä eri sektoreilla, sekä avataan hiukan tulevaisuudennäkymiä.

Kulttuuripolitiikasta löytyy paljon yhtäläisyyksiä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin näkökulmasta tarkasteltuna, mutta eroavaisuuksiakin on havaittavissa. Kaikkiin sektoreihin vaikuttavat digitalisoituminen ja yrittäjätoiminnan kasvu kulttuurialalla. Suurimpien muutosten otaksutaan kuitenkin tapahtuvan julkisella sektorilla.

 

JULKINEN SEKTORI

Valtion rooli
Valtion rooli kulttuurin tukemisessa painottuu taiteen kansallisiin tukijärjestelmiin, kansallisiin taide- ja kulttuurilaitoksiin, kansainväliseen kulttuuriyhteistyöhön sekä taide- ja taiteilijakoulutukseen korkeakoulutasolla (Saukkonen 2013, 11–12). Saukkosen (2014, 27) mukaan edellä mainitut tukimuodot yhdessä valtionosuusjärjestelmän (vos-järjestelmä) kanssa muodostavat ”suomalaisen julkisen kulttuuripolitiikan ytimen”. Valtionosuuksia saavat kirjastot, museot, teatterit, orkesterit, taiteen perusopetus sekä kuntien yleinen kulttuuritoiminta. Vuonna 2010 valtionosuuteen olivat oikeutettuja 48 puheteatteria, 10 tanssiteatteria, 27 orkesteria ja 126 museota (Kangas & Pirnes 2015, 92). Saukkosen (2014, 27) mukaan vos-järjestelmä on pysynyt perusrakenteiltaan samanlaisena 1990-luvun alusta alkaen.

Viime vuosina ollaan kuitenkin oltu ajamassa valtionosuusjärjestelmän uudistusta. Valtioneuvosto hyväksyi uudistuksen istunnossaan 17.4.2014, minkä jälkeen uudistuksen käsittely on siirtynyt eduskuntaan (Lehtonen 2014).  Uudistusta perustellaan muun muassa sillä, että järjestelmää haluttaisiin yksinkertaisemmaksi ja selkeämmäksi, sekä siihen haluttaisiin lisää kannustavuutta (Kangas & Pirnes 2015, 61). Valtionosuuksista kerrotaan tarkemmin Rahoitus-osion Kulttuurin julkinen rahoitus –kohdassa.

Valtio tukee myös festivaaleja. Festivaalit saavat tukea noin yhden prosentin verran valtion taide- ja kulttuuribudjetista. Vuonna 2013 opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi kulttuuritapahtumille yli 5 miljoonaa euroa avustuksia. (Kangas & Pirnes 2015, 97.)


Kuntien kulttuuripolitiikka
Kunnallisella puolella kulttuuritoiminta keskittyy seuraaviin alueisiin:

  • kirjastot
  • taide- ja kulttuurilaitokset
  • kulttuuritalot ja -keskukset
  • taideoppilaitokset (taiteen perusopetus)
  • kunnan yleinen kulttuuritoiminta
  • muiden hallintokuntien kulttuurikustannukset, eli ”muun kuin varsinaisen kulttuuritoimen alla tapahtuva kulttuuritoiminta, joka ei kuulu taide- ja kulttuurilaitosten, kulttuuritalojen ja kulttuurikeskusten eikä taideoppilaitosten ja taiteen perusopetuksen osa-alueiden alle” (Ruusuvirta & Saukkonen 2014, 18–19).

Kulttuuripalvelut kuuluvat kunnan peruspalveluihin, mutta kuntalaiset eivät ole oikeutettuja johonkin tiettyyn kulttuuripalveluun, vaan kunta voi itse päättää, miten he toteuttavat kulttuuripalvelunsa. Lakisääteisiksi on kuitenkin määrätty kirjastopalvelut sekä ns. yleinen kulttuuritoiminta. (Ruusuvirta & Saukkonen 2014, 24.)

Varsinaiset kulttuurilautakunnat ovat kunnissa vähentyneet, mikä on johtanut siihen, että kulttuuria koskevia asioita käsitellään yhä enemmän jossakin muussa (esimerkiksi liikunta-, nuoriso, sivistys- tai vapaa-aikatoiminnan) lautakunnassa, tai erilaisissa yhdistelmälautakunnissa (Ruusuvirta & Saukkonen 2014, 27).

Vuonna 2012 kaikkien Suomen kuntien kulttuuritoiminnan ja -palvelujen nettokustannukset olivat 863 miljoonaa euroa (Kangas & Pirnes 2015, 84). Seuraavana vuonna (2013) Suomen Kuntaliitto ja Cupore tuottivat raportin 24 suomalaisen kunnan kulttuuritoiminnan palvelurakenteesta ja kustannuksista. Mukana olivat ”kaikki suurimmat maakunnalliset keskukset”. (Ruusuvirta & Saukkonen 2014, 3.) Raportista käy ilmi seuraavia tunnuslukuja:

  • Kaikkien 24 kunnan kulttuuritoiminnan nettokäyttökustannukset olivat yhteensä n. 523 miljoonaa. Keskiarvoisesti näiden kuntien kulttuuritoiminnan kulut muodostivat 3,4 prosenttia kuntien verorahoituksesta (mt., 69).
    • Kaupunkikohtaisesti kustannukset vaihtelivat 5,7–105,8 miljoonan euron välillä.
    • Suurin osuus kustannuksista kohdistui kirjastoille sekä taide- ja kulttuurilaitoksille, jotka muodostivat 75 prosenttia kaikista kulttuurin kustannuksista. (mt., 7–8.)
  • Nettokäyttökustannukset 24 kunnassa olivat 178,3 euroa asukasta kohti (mt., 61), kun ne vuonna 2012 koko Suomessa olivat 22 euroa per asukas (Kangas & Pirnes 2015, 83).

Kunnissa kulttuuripalvelut joko tuotetaan itse, järjestetään yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa, tai ne voidaan myös hankkia ostopalveluina. Rahoitus tulee suurimmaksi osaksi toimintatuotoista, verotuloista ja valtionosuuksista. Toimintatuotot koostuvat kuntien omien taide- ja kulttuurilaitosten, kulttuuritalojen ja -keskusten, taiteen perusopetuksen oppilaitosten sekä muiden kulttuuripalveluiden tuottamista pääsylipputuloista sekä maksu- ja vuokratuloista. (Ruusuvirta & Saukkonen 2014, 24.) Kuntien kulttuuritoiminnan raportissa (mt., 103) 24 kaupungin yhteenlasketut kulttuuritoiminnan tuotot olivat 64,3 miljoonaa euroa. Määrissä oli kuitenkin paljon vaihtelua eri kaupunkien välillä.

Viime vuosien aikana kuntien kulttuuritoimen hallinnolliset rakenteet ovat kokeneet muutoksia, mikä on johtanut siihen, että kunnissa on alettu pohtia uusia tapoja tuottaa kulttuuripalveluja (Cupore 2016).

Case: Miten kulttuurituottaja voisi työllistyä kunnalliselle puolelle?
Suomussalmen kunta haki ajalle 1.6.2016–31.1.2017 hanketyöntekijää Leader-rahoitteiseen Tarinat eloon! -hankkeeseen, jolla ”haetaan uusia tapoja tuoda esille kiinnostavasti Suomussalmen rikasta tarinaperinnettä ja historiaa Suomussalmen kotiseutumuseossa”. Tehtävään valitulta henkilöltä toivottiin tuotannollista työskentelyotetta sekä tuntemusta kulttuurituotannon toimialasta. (TE-palvelut 2016.) Erilaiset hankkeet ovatkin yksi hyvä keino, miten kulttuurituottaja voisi työllistyä kunnalle.


Kulttuurialojen koulutuksesta
Taidealojen koulutukseen alettiin 2000-luvun alussa suunnitella leikkauksia, jotka kohdistuisivat ennen kaikkea toisen asteen ammatilliseen koulutukseen ja ammattikorkeakouluihin (Rautiainen & Roiha 2015, 23). Vuodesta 2003 alkaen toisen asteen kulttuurialojen oppilaitokset eivät ole saaneet perustaa uusia koulutusohjelmia, ellei heillä ole siihen ministeriöltä saatua erityslupaa (OPM 2003, 3). Ammattikorkeakoulujen pieniä koulutusohjelmia on yhdistetty vuodesta 2007 alkaen, ja myös taidealojen koulutusta tarjoavia yliopistoja on pyritty keskittämään (OKM 2016). Ammattikorkeakoulujen taidealojen aloituspaikkamääriä ryhdyttiin vähentämään kuitenkin vasta vuonna 2013 (Rautiainen & Roiha 2015, 32)

Taulukko 1. Suunnitelmat koulutuspaikkojen vähentämiseksi kulttuurialalla (OKM 2012, 68)

Kulttuurialan koulutusmuoto Aloittaneet 2009 Aloittaneet 2016 Muutoskpl (%)
Ammattioppilaitos 3650 1810 -1 840 (-50 %)
Ammattikorkeakoulu 2473 1510 -963 (-39 %)
Yliopisto 1584 1425 -159 (-10 %)
Yhteensä 7 707 4 745 -2 962 (-38 %)

Case: Päätös Karelia-AMK:n musiikin koulutuksen lopettamisesta (Yle-uutiset 16.2.2016)

Syksystä 2016 lähtien Karelia-AMK:hon ei oteta enää uusia musiikinopiskelijoita. Sisään on aiemmin otettu vuosittain noin 20 opiskelijaa. Perusteluina koulutuksen lopettamiseen ovat koulutuksen alhainen vetovoima sekä sen korkeat kustannukset suhteessa ammattikorkeakoulun rahoitukseen. Karelia-AMK:n rehtorin Petri Raivon mukaan ”Opetus on käynyt suhteettoman kalliiksi. Alalla on Itä-Suomessa myös valtava ylitarjonta ja lähialueen kouluissa on kova kilpailu opiskelijoista”. (Jormanainen 2016.) Musiikinopetusta tarjoavista ammattikorkeakouluista myös Lahden ammattikorkeakoulu lakkautti musiikkiteatterin koulutusohjelman vuonna 2012. Lisäksi Jyväskylän ja Kuopion ammattikorkeakoulujen musiikin koulutusohjelmat ovat olleet lakkautusuhan alla.

 

KOLMAS SEKTORI

Kolmannen sektorin tarkkaa määritelmää on Ruusuvirran ja Saukkosen (2015, 354) mukaan hankala muodostaa. Siitä puhuttaessa on käytetty muun muassa termejä vapaaehtoistyö, riippumaton sektori, voittoa tavoittelematon toiminta, yleishyödyllinen toiminta, järjestö- tai kansalaistoiminta sekä kansalaisyhteiskunta. Kolmas sektori on merkittävässä asemassa taide- ja kulttuurialoilla, ja sen sisällä toimii ”suuria ja vakiintuneita kulttuuritoimijoita, pieniä ja keskikokoisia organisaatioita ja yhteisöjä sekä lyhytikäisiä ja löyhiä yhteenliittymiä ja verkostoja”. Monet kolmannella sektorilla toimivat taidelaitokset ja taiteen alan ammattijärjestöt ovat Ruususen ja Saukkosen (mt.) mukaan ”aivan suomalaisen kulttuuripolitiikan ytimessä”.

Paikallisyhdistykset ovat merkittävässä asemassa kolmannella sektorilla. Useat paikallisyhdistykset toimivat osana jotakin järjestökokonaisuutta, mutta yhdistykset toimivat enenevässä määrin myös itsenäisesti. Paikallisyhdistykset keskittyvät toiminnassaan nimenomaan varsinaiseen kulttuuritoimintaan, ja niiden kautta tapahtuu myös suuri osa kolmannen sektorin vapaaehtoistyöstä. Kulttuurialan paikallisyhdistyksiin kuuluu sekä ”yhdistysten ylläpitämiä ammattimaisesti toimivia taide- ja kulttuurilaitoksia, festivaali- ja tapahtumaorganisaatioita ja oppilaitoksia että moninaisia taiteen ja kulttuurin harrastamisen tai muun omaehtoisen kulttuuritoiminnan ympärille muodostettuja yhdistyksiä”. (Ruusuvirta & Saukkonen 2015, 363.)

Taide- ja kulttuurikentän kolmannen sektorin alueellisia toimijoita ovat muun muassa elokuvan, valokuvan ja tanssin aluekeskukset (Ruusuvirta & Saukkonen 2015, 362). Esimerkiksi tanssinkeskuksia löytyy Suomesta kuusi ja elokuvakeskuksia kymmenen (Tanssin tiedotuskeskus 2016, Satakunnan elävän kuvan keskus 2016).

Valtakunnallisella tasolla merkittäviä yhdistyksiä ovat muun muassa kaikki kuusi tekijänoikeusjärjestöä (Gramex, Kopiosto, Kuvasto, Sanasto, Teosto ja Tuotos), sekä Taiteilijajärjestöjen yhteistyöelin Forum Artis ry ja sen kaikki 15 jäsenjärjestöä, joihin kuuluu noin 23 000 suomalaista ammattitaiteilijaa. Forum Artis ry:n toimintaan kuuluu ”edistää, vaalia ja tukea jäsenjärjestöjensä edustamia taiteenaloja ja eri taiteenalojen kanssakäymistä keskenään sekä toimia edustamiensa taiteenalojen oikeudellisten ja taloudellisten etujen hyväksi”. (Tekijänoikeus 2016, Forum Artis ry 2016.)

Myös erilaiset säätiöt luokitellaan kuuluvaksi kolmanteen sektoriin. Niiden osuus kulttuurin rahoittajana, erityisesti suoraan taide- ja taiteilijatukeen, on Saukkosen (2014, 45) mukaan kasvanut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Säätiöistä kerrotaan enemmän Rahoitus-osion Kulttuurin yksityinen rahoitus -kohdassa.


Taiteen vapaa kenttä
Kangas ja Pirnes (2015, 90) määrittelevät taiteen vapaan kentän monimuotoiseksi joukoksi eri taiteenalojen ammattitaiteilijoita, jotka eivät kuulu valtionosuusjärjestelmän piiriin. Kangas ja Halonen (2015, 224) lisäävät, että taiteen vapaa kenttä on jatkuvassa muutoksessa ja toiminnan keskiössä ovat usein kertaluontoiset produktiot. Vapaan kentän toimijat tuottavat valtionosuusjärjestelmän piirissä oleviin taideorganisaatioihin nähden monimuotoista sisältöä, ja kentän toimintatavat saattavat poiketa totutuista. Vapaan kentän toimijat tekevät usein yhtä aikaa tai peräkkäin eri taideproduktioita niin julkisella, kolmannella, kuin yrityssektorillakin. Kentän toimijoiden jääminen valtionosuusjärjestelmän ulkopuolelle on nostattanut keskustelua taide- ja kulttuurialan laitossidonnaisuudesta, sekä herättänyt kysymyksiä ammattilaisuudesta alalla (Kangas & Pirnes 2015, 90).


Luovien alojen keskukset ja yrityshautomot
Verkostoituminen on luovilla aloilla erityisen tärkeässä asemassa. Suomesta löytyy hyviä verkostoitumisen paikkoja alan toimijoille erilaisten luovien alojen keskusten ja yrityshautomoiden muodossa. Esimerkkejä tällaisista paikoista ovat:

 

YKSITYINEN SEKTORI

Kulttuurin ja taiteen kentältä löytyy myös paljon erilaisia ja erikokoisia yrityksiä. Tilastokeskuksen yritysrekisterissä oli vuonna 2012 yli 17 000 kulttuurin ja joukkoviestinnän aloilla toimivaa suomalaista yritystä, joiden liikevaihto oli yhteensä lähes 13 miljardia euroa. Yrityksissä työskenteli noin 58 800 työntekijää, ja 39 prosenttia yritysten toimipaikoista sijaitsi pääkaupunkiseudulla. (Tilastokeskus 2014, 217–218.) Heiskasen (2015, 120) mukaan median ja kulttuuriteollisuuden suuryritykset tekevät paljon kehitystyötä innovaatioiden saralla sekä hankkivat ja hyödyntävät immateriaalioikeuksia. Tyypillisiä kulttuurialan yrityksiä ovat esimerkiksi elokuva- ja musiikkituotantoyhtiöt: Suomen elokuvasäätiön (2016) sivuilta löytyy yli 200 suomalaista elokuvatuotantoyhtiötä ja musiikkituottajien (2016) sivuilta 17 musiikkituotantoyhtiötä.

Yritysten keskikoko on kulttuurialoilla yleensä alle 10 henkilöä ja usein yritys työllistää vain yhdestä kahteen henkilöä. Poikkeuksen tekee televisio-ohjelmien tuottamisen ja lähettämisen toimiala, joissa yrityksillä on keskimäärin lähes kolmesataa työntekijää. Toimialat, joiden yritykset työllistävät keskimäärin alle yhden ihmisen ovat ”taiteellinen luominen, graafinen muotoilu, antiikkiliikkeet, taideliikkeet, sisustussuunnittelu, äänitteiden ja musiikin kustantamot, ääni-, kuva- ja atk-tallenteiden tuotanto ja kirjastojen ja arkistojen toiminta”. (Tilastokeskus 2014, 217–218.)

Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa Opiskelijasta yrittäjäksi – Opiskelijayrittäjyys suomalaisissa korkeakouluissa lukuvuonna 2014–2015 käy ilmi, että 21 prosenttia korkeakouluopiskelijoista näkee yrittäjyyden todennäköisenä tai erittäin todennäköisenä vaihtoehtona opintojen jälkeen. Kulttuurialalla yrittäjiksi aikovia on kaikista eniten, sillä 42 prosenttia kulttuurialan opiskelijoista pitää yrittäjyyttä todennäköisenä vaihtoehtona valmistumisen jälkeen. (Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus 2015, 80.)

Kulttuuripolitiikan strategia 2020:n yksi tavoitteista liittyy kulttuurin kansantaloudellisen merkityksen vahvistumiseen, jonka yhtenä tavoitteena taas on kulttuuriyrittäjyyden ja -viennin vakiinnuttaminen ”osaksi kulttuurin tuotantoa ja taloutta”. Tätä kautta myös ulkomaalaiset kulttuurialan toimijat kiinnostuisivat Suomesta toimintaympäristönä. (OPM 2009.) Vuosina 2008–2011 toteutettiin työ- ja elinkeinoministeriön asettama luovan talouden strateginen hanke, jonka tavoitteena oli ”kehittää luovaa liiketoimintaa kokonaisuudessaan ja tuottaa sen kautta lisäarvoa koko yrityskentälle ja siten parantaa kansallista kilpailukykyä ja työllisyyttä” (Heiskanen 2015, 158–159). Vuonna 2011 valmistuneen raportin Luovan talouden ja kulttuuriyrittäjyyden tulevaisuustyöryhmä – toimintamalli luovan talouden kulttuuriyrittäjyyden kehittämiseksi mukaan Suomessa perinteisten toimialojen ansaintamallien murtuminen pakottaa muutokseen positiivisella tavalla. Kehitystä oikeaan suuntaan on jo tapahtunut esimerkiksi uusien toimintatapojen ja palvelujen, kuten Jalostamoiden, Luova Suomi -kehittämisohjelman sekä luovien alojen vienninedistämis- ja kehityspalveluorganisaatioiden muodossa (Heiskanen 2015, 167–169).


Kulttuuriosuuskunnat
Vuonna 2013 kulttuuri-, kustannus- ja viestintäosuuskuntia oli rekisterissä 287, mutta kaikki niistä eivät ole aktiivisia (Ruusuvirta & Saukkonen 2015, 370). Sivosen ja Saukkosen (2014, 54) tekemässä selvityksessä suomalaisista taide- ja kulttuurialan osuuskunnista he löysivät noin 100 aktiivisesti toimivaa osuuskuntaa. Selvitykseen liittyvä kysely lähetettiin 93 osuuskunnalle, joista 47 vastasi.

Selvityksen (mt., 34–35) mukaan kulttuuriosuuskunnat toimivat usein joko yksityisellä liiketoimintasektorilla tai kolmannella sektorilla: vain kolme osuuskuntaa määritteli toimivansa kolmannella sektorilla, reilu kolmannes näki osuuskuntansa toimivan kuten liiketoimintaa harjoittava yritys, ja noin puolet kokivat toimintansa kuuluvan molemmille sektoreille. Syitä, miksi toimintamuodoksi oli valittu juuri osuuskunta, olivat muun muassa yhdistystä paremmat edellytykset harjoittaa taloudellista toimintaa, sekä ”mahdollisuus aloittaa ilman pääomasijoitusta”. Osuuskunta nähtiin myös osakeyhtiötä ”kevyempänä ja turvallisempana vaihtoehtona”. (mt., 56.)

Yleisimmät syyt osuuskunnan perustamiseen olivat jäsenten työllistyminen ja heidän ammatinharjoittamisensa tukeminen (muun muassa keskitetyn taloushallinnon, kirjanpidon ja jäsenten työn markkinoimisen avulla), yhteistyön mahdollistaminen ja verkostot, sekä mahdolliset jäsenille tarjotut työtilat ja -välineet (mt., 28). Jäsenten mukaan osuuskunnan tärkeimpiä ominaisuuksia ovat työllistymisen helppous ja riskittömyys sekä työttömyysturvan säilyminen silloin kun töitä ei ole – jäseniä ei nimittäin määritellä yrittäjiksi, jos osuuskunnassa on vähintään seitsemän jäsentä (mt., 32).

Jos pohtii yrittäjäksi ryhtymistä, kannattaa olla yhteydessä esimerkiksi oman alueensa ELY-keskukseen, sillä ELY-keskukset ”tukevat luovien ja kulttuurialojen toimijoiden työllisyyttä, pk-yritysten perustamista, monialayrittäjyyttä, kasvua ja kehittymistä tarjoamalla neuvonta-, koulutus- ja kehittämispalveluja sekä rahoitusta” (ELY-keskus 2016).

 

KULTTUURIALA TYÖLLISTÄJÄNÄ

Kulttuurialojen merkitystä työllistäjänä ei voi vähätellä: vuonna 2008 Suomen koko työvoimasta 4,3 prosenttia työskenteli kulttuurin eri toimialoilla. Luku on EU-maiden tasolla korkeimpia. (Kangas & Halonen 2015, 219.) Tilastointi kulttuurialalla on kuitenkin hankalaa, sillä alalla syntyy nopeasti uusia ammattinimikkeitä, ja samalla vanhempia nimikkeitä poistuu käytöstä. Myös alan työttömyyttä on vaikeaa tilastoida, mutta esimerkiksi taiteilijoiden työttömyydestä on saatavilla tilastotietoa: työttömien taiteilijoiden määrä on vaihdellut vuosittain 3 500 ja 4 500 välillä. Työttömien määrä taidealoilla yleisestikin on kasvanut 2000-luvulla.  (Kangas & Halonen 2015, 224–225.)


Taide- ja kulttuurialan työntekijät eri sektoreilla
Vuonna 2011 kerättiin taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU ry:n jäsenten tulevaisuusnäkemyksiä sähköisellä kyselyllä, joka lähetettiin sähköpostitse 2769 jäsenelle. Kyselyyn vastasi 128 jäsentä. Jäsenten pääasiallinen toimiala määräytyi alla olevan kaavion mukaisesti:

Kuvio 1. TAKU:n jäsenten pääasiallinen toimiala vuonna 2011

Julkisella sektorilla kunnalla työskenteli 22 % ja valtiolla 8 % jäsenistä. Yksityisellä sektorilla yrityksissä toimi 8 % ja freelancerina 10 % jäsenistä. (Halonen & Teye 2011, 13–15.) Vastausprosentin jäätyä äärimmäisen alhaiseksi (noin 4,2 %), ei tuloksista voi kuitenkaan tehdä kovin suuria yleistyksiä.

Koko Suomen tilasto vuodelta 2012 näyttää hiukan erilaiselta:

Kuvio 2. Työlliset kulttuuriammateissa työnantajasektorin mukaan vuonna 2012


Lähde: Tilastokeskus 2015

TAKU:n tilastoon nähden koko Suomessa yksityinen sektori näyttäisi työllistävän huomattavasti enemmän ja julkinen sektori noin puolet vähemmän kulttuurialan toimijoita.


Itsensä työllistäjät
Vuonna 2013 kulttuurialan erityisasiantuntijat (yhdessä lainopillisten ja sosiaalialan erityisasiantuntijoiden kanssa) muodostivat Suomen kolmanneksi suurimman itsensä työllistäjien ryhmän. Vuoden 2013 kaikkiaan 152 000 itsensä työllistävästä 15–64-vuotiaasta kyseiseen ryhmään kuului 15 200 ihmistä. Kulttuurialan erityisasiantuntijoihin on luokiteltu mm. toimittajia, kääntäjiä ja taitelijoita (näyttelijät ja muusikot). (Pärnänen 2014.)

Taulukko 2. Itsensä työllistäjien yleisimmät ammatit vuonna 2013


Lähde: Työvoimatutkimus. Tilastokeskus


Case
: Miten taistella ilmaisen työn teettämistä vastaan?
Kulttuurialoilla kävi kohahdus, kun Helsingin Sanomat julkaisi 16.4.2016 uutisen sarjakuvataiteilijan ja graafikon palkkaamisesta ruokapalkalla opetus- ja kulttuuriministeriön Lehdistönvapaus-kongressiin. Uutiseen oli haastateltu eri kulttuurialan järjestöjä siitä, miten ilmaisen työn teettämistä tulisi vastustaa. (Helsingin Sanomat 2016.)

Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton puheenjohtaja Kalle Ropponen kertoo liiton valistaneen asiasta jäsenistöään, oppilaitoksia ja työnantajia jo pidemmän aikaa. Ropposen mukaan viime aikoina ”harjoittelijoiden käytöstä elokuvatuotannoissa on sovittu työehtosopimusneuvotteluissa”. Kirjailijaliiton toiminnanjohtajan Suvi Oinosen mukaan liitto on kampanjoinut ilmaistyötä vastaan jo useamman vuoden ajan ja ”rohkaissut kirjailijoita pitämään puoliaan palkkioasioissa”. Liitto teki vuonna 2014 asiasta myös tiedotuskampanjan tahoille, jotka pyysivät kirjailijoita esiintymään tilaisuuksissaan. Suomen journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho kertoo liiton auttavan jäseniään palkkioiden määrittelyssä ja laskuttamisessa. Tietoja jaetaan myös toimeksiantajille. (Helsingin Sanomat 2016.)

Muun muassa TAKU ry:n (TAKU 2016) sivuilta löytyy Keikkatyöläisen sosiaaliturvaopas luovien alojen pätkätyöläisille ja yrittäjille, josta löytyy hyödyllistä tietoa yrittäjille ja pätkätyöläisille.

 

KULTTUURITUOTTAJANA ERI SEKTOREILLA

Alla olevaan kaavioon on koottu muutamia paikkoja, joihin kulttuurituottaja voisi työllistyä eri sektoreilla.

marjut_kaavio

 

TULEVAISUUS

Luovuus ja suomalaisen kulttuuripolitiikan aallot -artikkelissa (Sirviö 2015) pohditaan muutamia mahdollisuuksia, jotka saattavat lähivuosina toteutua kulttuuripolitiikan saralla. Artikkelissa muun muassa esitetään, että tulevaisuudessa tuotannot tullaan toteuttamaan hankkeina, eikä pysyvinä rakenteina. Artikkelissa arvellaan myös niin sanottujen hybridiympäristöjen yleistyvän. Tämä tarkoittaisi erilaisten kulttuuristen sisältöjen sulautumista muihin vapaa-ajanviettomuotoihin.

Lisäksi artikkelissa otetaan esille pääkaupunkiseudun merkittävä rooli Suomen kulttuuripolitiikassa. Sirviön (2015) mukaan Helsingissä tapahtunut kehitys ja muutos määrittelevät jatkossa muiden kaupunkien kulttuuripoliittista suuntausta. Helsingin kulttuuritoimijat puolestaan benchmarkkaavat uusia toimintatapoja maailmalta, mutta näin tekevät toki toimijat ympäri Suomen.

Esimerkiksi Helsingin kulttuurikeskuksessa (julkinen sektori) kokeillaan Lyonin kulttuurityön mallia. Mallin tarkoituksena on jalkauttaa kulttuurilaitokset paikkoihin, joissa ihmiset viettävät aikaa. Ohjelmaa tuotetaan siis myös taidelaitosten seinien ulkopuolella, unohtamatta kuitenkaan kulttuurilaitosten hyviä perusrakenteita. (Kuusi & Tolvanen 2016.) Lyonin kulttuurityön mallista todetaan seuraavaa Tapahtumakaupungin hyvät käytännöt -julkaisussa: ”Maailmalla on paljon esimerkkejä siitä, miten luova toimintaympäristö voidaan rakentaa. Lyon on luonut kulttuurisen aluetyön mallin. Siinä taidelaitokset toteuttavat projekteja kaupunginosissa, osallistamalla asukkaita mm. hip hop -oopperan tekemiseen tai taidenäyttelyyn ruokakaupassa. Myös asukkaiden omiin aloitteisiin reagoidaan rahoituksen muodossa”. Samanlaista toimintamallia ovat hyödyntäneet Euroopan kulttuuripääkaupungit. (Forsblom 2014, 18–19.)

Digitalisoituminen tulee tulevaisuudessa näkymään yhä selkeämmin kulttuurialalla kaikilla sektoreilla. Tämä näkyy erilaisina tapoina tuottaa, levittää ja käyttää kulttuuria esimerkiksi älypuhelimien avulla. Monissa lähteissä esille on noussut myös kuluttajan kasvava rooli erilaisissa tuotannoissa, esimerkiksi juuri digitalisaation kautta. “Etenkin viimeisten 20 vuoden aikana myös kuluttajat on nostettu yhä tärkeämmäksi kulttuurituotannon kentän toimijaryhmäksi, joka vaikuttaa omalla toiminnallaan koko kulttuurituotannon kentän toimintaan ja joissakin tapauksissa osallistuu siihen kiinteästi.” (Halonen 2011, 28.)

Tulevaisuudessa myös yrittäjyys kulttuurialalla tulee olemaan suuressa roolissa. Suuntaus oli nähtävissä jo kymmenen vuotta sitten, kun tuottajat arvioivat tapahtumatuotannon muuttumista yhä yrityspohjaisemmaksi. Tuolloin jo 53 % tuottajista arvioi yrittäjyyden olevan tapahtumatuotannossa suuressa roolissa. “Usko yrityssektorin kasvuun oli heikointa julkisella sektorilla, kun taas yrityssektorin ja kolmannen sektorin vastaajat olivat yksimielisiä yrityspohjaisuuden lisääntymisestä alalla.” (Halonen 2005, 46.)

Mielenkiintoista julkaisussa (Halonen 2005) onkin, etteivät julkisen sektorin tuottajat vielä uskoneet yrityssektorin kasvuun yhtä paljon kuin taas muilla sektoreilla työskentelevät tuottajat. Nykypäivänä julkisen sektorin tuotantomalli on kuitenkin mennyt kohti tilaaja-tuottaja-mallia, eli mallia, jossa ohjelma haetaan ulkopuolisilta palveluntarjoajilta (Halonen 2011, 26). Tilaaja-tuottaja-mallia voi myös pitää eräänlaisena yrittäjäpohjaisena toimintana.

Yksi uhkakuva kulttuurin kentällä Suomen nykyisessä taloustilanteessa on kuntien mahdollinen vetäytyminen taide- ja kulttuurilaitosten rahoituksesta, jolla voisi olla tuhoisia seurauksia nykyisille kuntien rahoittamille taide- ja kulttuurimuodoille. Kolmas sektori ja esimerkiksi kulttuuriosuuskunnat, sekä tieto ja viestintäteknologian hyödyntäminen voisivat olla ratkaisu uusia toimintamuotoja mietittäessä. (Saukkonen 2014, 51)

Kulttuuripolitiikasta puhuttaessa törmää usein sanapariin ”heikot signaalit”. Julkisen ja yksityisen sektorin rajalla, julkisen palvelun muutos -julkaisussa (Anttonen, Haveri, Lehto, Palukka 2012, 55) kuvataan heikkojen signaalien määritelmä hyvin: ”Heikot signaalit ovat hiljaa, huomaamattomasti tapahtuvia laadullisia muutoksia. Heikkojen signaalien poliittinen merkitys on siinä, että ne voivat kehittyä varsin pitkälle, ennen kuin niihin osataan kiinnittää tarpeeksi huomiota. Heikkojen signaalien tunnistaminen palvelee poliittista keskustelua ja pitkän aikavälin etua julkisessa päätöksenteossa.”

Heikot signaalit ovat kulttuuripolitiikassa suuressa roolissa. Ammattitaitoisen kulttuurituottajan onkin hyvä olla niin sanotusti ajassa kiinni, olla koko ajan perillä siitä, mitä ympärillä ja kentällä tapahtuu. ”Luovat alat ennakoivat usein tulevaa ja toimivat edelläkävijöinä – monet ajan ilmiöt heijastuvat kulttuurialan töissä ja yhteiskunnan heikkojen signaalien tunnistaminen tapahtuu usein ensin juuri kulttuurialoilla.” (Akava 2015).

LÄHTEET

Anttonen, Anneli & Haveri, Arto & Lehto, Juhani & Palukka, Hannele 2012. Julkisen ja yksityisen rajalla. Julkisen palvelun muutos. Tampere University Press.

Akava 2015. Kulttuuripoliittinen työ- ja elinkeinovisio. Kulttuuri avaa monipuolisia työllisyysnäkymiä. Viitattu 11.3.2015. http://www.akava.fi/akava/tavoiteohjelmat/kulttuuripoliittinen_ohjelma/kulttuuripoliittinen_tyo-_ja_elinkeinovisio

Cupore 2016. Kuntien kulttuuritoiminta. Viitattu 21.4.2016. http://www.cupore.fi/kuntienkulttuuritoiminta.php

ELY-keskus 2016. Luova talous ja kulttuuriyrittäjyys. Viitattu 30.4.2016. https://www.ely-keskus.fi/web/ely/luova-talous-ja-kulttuuriyrittajyys#.Vv-26qSLShc

Forsblom, Samu 2014. Festivaali ja kaupunki toiminta-alustana. Teoksessa Mervi Luonila (toim.) Tapahtumakaupungin hyvät käytännöt. Keskustelua suomalaisista tapahtuma- ja festivaalikaupungeista. Sibelius-Akatemian selvityksiä ja raportteja 16, 2014. 18–19.

Forum Artis ry 2016. Viitattu 26.4.2016. http://www.forumartis.fi/forum_artis_ry.html

Förbom, Jussi 2012. Sparraajan käsikirja. Askelmerkkejä luovien alojen liiketoiminnan kehittämiseen. Helsinki: Luovan Suomen julkaisuja 7.

Halonen, Katri 2005. Visioita ja valintoja. Tapahtumatuotannon tulevaisuus helsinkiläisten tuottajien arvioimana. Helsinki: Cuporen julkaisuja 10.

Halonen, Katri 2011. Kulttuurituottajat taiteen ja talouden risteyskohdassa. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.

Halonen, Katri & Teye, Outi 2011. Kulttuuri kannattelee. Takulaisten näkemyksiä kulttuurituotannon tulevaisuudesta. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, Kulttuuri ja luova ala.

Heiskanen, Ilkka 2015. Taiteen ja kulttuurin uusi asemointi talouteen. Teoksessa Ilkka Heiskanen, Anita Kangas & Ritva Mitchell (toim.) Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö. 2. painos. Tietosanoma, 109–190.

Helsingin Sanomat 2016. Miten taistellaan ilmaisen työn teettämistä vastaan? Viitattu 29.4.2016. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1460694303350

Kangas, Anita & Halonen, Katri 2015. Taidekasvatuksen ja -koulutuksen tavoitteet ja haasteet. Teoksessa Ilkka Heiskanen, Anita Kangas & Ritva Mitchell (toim.) Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö. 2. painos. Tietosanoma, 191–230.

Jormanainen, Sari 2016. Karelia-AMK lopettaa musiikin koulutuksen kulttuurikaupungista. Viitattu 26.4.2016. http://yle.fi/uutiset/karelia-amk_lopettaa_musiikin_koulutuksen_kulttuurikaupungista/8676022

Kangas, Anita & Pirnes, Esa 2015. Kulttuuripoliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö, hallinto ja rahoitus. Teoksessa Ilkka Heiskanen, Anita Kangas & Ritva Mitchell (toim.) Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö. 2. painos. Tietosanoma, 23–108.

Kuusi, Sara & Tolvanen, Ari 2016. Lyonin kulttuurityön malli. Toimisiko se Helsingissä? Viitattu17.4.2016. http://www.hel.fi/static/kulke/lyonraportti.pdf

Lehtonen, Sanna 2014. Valtionosuusuudistus 2015. Viitattu 17.4.2016. http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/kuntatalous/valtionosuudet/valtionosuusjarjestelma-uudistaminen/valtionosuusuudistus-2012/Sivut/default.aspx

Musiikkituottajat 2016. Info. Musiikkituottajien jäsenet. Viitattu 30.4.2016. http://www.ifpi.fi/info/musiikkituottajat/jasenet

OKM 2012. Koulutus ja tutkimus vuosina 2011–2016. Kehittämissuunnitelma. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:1.

OKM 2016. Koulutus & varhaiskasvatus. Korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen. Viitattu 26.4.2016. http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/artikkelit/Korkeakoulujen_rakenteellinen_kehittaminen/index.html?lang=fi

Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus 2015. Opiskelijasta yrittäjäksi. Opiskelijayrittäjyys suomalaisissa korkeakouluissa lukuvuonna 2014—2015. Helsinki: Suomen Yrittäjät.

OPM 2003. Opetusministeriön kirje ammatillisen koulutuksen järjestäjille 3.3.2003. Kulttuurialan ammatillisen peruskoulutuksen rajoittaminen 1.8.2003 lukien. Helsinki: Opetusministeriö. Viitattu 26.4.2016 http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/ammatillinen_koulutus/lomakkeet_ja_paeaetoekset/asiakirjat/kulttuurialan_ammatillisen_peruskoulutuksen_rajoittaminen/liitteet/kulttuurikoulutuksen_rajoittaminen.pdf

OPM 2009. Kulttuuripolitiikan strategia 2020. Opetusministeriön julkaisuja 2009:12.

Pärnänen, Anna 2014. Itsensä työllistäjän muuttuva kuva. Tieto & Trendit. Talous- ja hyvinvointikatsaus. Viitattu 26.4.2016. http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/52/

Rautiainen, Pauli & Roiha, Taija 2015. Taidealojen korkeakoulutus Suomessa. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen verkkojulkaisuja 30.

Ruusuvirta, Minna & Saukkonen, Pasi 2014. Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa III. Kulttuuritoiminnan kustannukset 24 kaupungissa vuonna 2013. Helsinki: Suomen kuntaliitto ja Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö.

Ruusuvirta, Minna & Saukkonen, Pasi 2015. Taiteen ja kulttuurin kolmas sektori. Teoksessa Ilkka Heiskanen, Anita Kangas & Ritva Mitchell (toim.) Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö. 2. painos. Tietosanoma, 354–374.

Satakunnan elävän kuvan keskus 2016. Suomen elokuvakeskukset. Viitattu 26.4.2016. http://www.sekk.fi/leffakeskukset.htm

Saukkonen, Pasi 2013. Kolmas sektori – vanha ja uusi. Kansalaisyhteiskunta 1/2013. 6–31. Viitattu 17.4.2016. http://www.cupore.fi/documents/ky2013-1artsaukkonen.pdf

Saukkonen, Pasi 2014. Vankka linnake, joustava sopeutuja vai seisova vesi? Suomalaisen kulttuuripolitiikan viimeaikainen kehitys. Cuporen verkkojulkaisuja 23/2014.

Sirviö, Sami 2015. Luovuus ja suomalaisen kulttuuripolitiikan aallot. Viitattu 8.3.2015. https://pro.humak.fi/humakpro/humak/907412/Luovuusjasuomalaisenkulttuuripolitiikanaallot-sirvio.pdf

Sivonen, Outi & Saukkonen, Pasi 2014. Taide- ja kulttuurialan osuuskunnat Suomessa. Helsinkin: Cuporen verkkojulkaisuja 22.

Suomen elokuvasäätiö 2016. Tuotantoyhtiöt. Viitattu 30.4.2016. http://ses.fi/elokuva-ala/tuotantoyhtioet/

TAKU 2016. Palvelut. Keikkatyöläisen sosiaaliturvaopas. Viitattu 30.4.2016. http://www.taku.fi/palvelut/suositukset_ja_oppaat/keikkatyolaisen_sosiaaliturvaopas

Tanssin tiedotuskeskus 2016. Tanssin aluekeskukset. Viitattu 26.4.2016. http://www.danceinfo.fi/tanssin-kenttae-suomessa/tekijaet-ja-tuottajat/tanssin-aluekeskukset/

Tekijänoikeus 2016. Tekijänoikeusjärjestöt. Viitattu 26.4.2016. http://www.tekijanoikeus.fi/tekijanoikeus/jarjestot/

TE-palvelut 2016. Hanketyöntekijä, Suomussalmen kunta, Suomussalmi. Viitattu 28.4.2016. http://www.mol.fi/tyopaikat/tyopaikkatiedotus/haku/hae.htm?lang=fi&tarkempiHaku=false&rows=&sort=&hakusanakentta=sanahaku&hakusana=suomussalmi&alueet=&ilmoitettuPvm=1&vuokrapaikka=—

Tilastokeskus 2014. Kulttuuritilasto 2013. Cultural Statistics. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 29.4.2016. http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yklt_klt_201300_2014_10376_net.pdf

Tilastokeskus 2015. Kulttuurityövoima Suomessa 2014. Liitekuvio 2. Työlliset kulttuuriammateissa työnantajasektorin mukaan 2012 . Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 30.4.2016. http://www.stat.fi/til/klt/2014/01/klt_2014_01_2015-08-27_kuv_002_fi.html

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s